Anilsonin historia

Pidin aina lapsena telinevoimistelusta; katselin ihaillen voimistelijoiden tekemiä hienoja voltteja televisiosta. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rahaa alkaa harrastaa sitä. Minun veljilläni Amiltonilla ja Ailtonilla oli tanssiryhmä nimeltä Garotos do Rap, jossa olin mukana vuosina 1990-1994.  Veljet olivat oppineet breakdancea katsomalla kadulla tanssivia breikkaajia ja lukemalla kirjoista. He opettivat, mitä olivat oppineet, ryhmälle, jossa oli noin 15 harrastajaa. Opin ryhmässä ollessani paljon erilaisia jalkatekniikoita ja jonkin verran akrobatiaa. Teimme koreografioita ja kävimme esiintymässä esimerkiksi kouluilla.  

Joulukuussa 1995 aloitin näyttelemisen Beija Flor –nimisessä teatteriryhmässä Ceara Mirimissä. Pidin siitä paljon. Meillä oli hauska komedia, jossa esitin homoa, joka joutui vaikeuksiin poliisien kanssa. Samoihin aikoihin tutustuin capoeiraan, sillä show’humme kuului myös maculélé- ja capoeiraesitykset. Aluksi pelkäsin lajia hieman, sillä potkut olivat niin nopeita, ja luulin, että se on vaarallista. Se oli kuitenkin mielestäni todella kaunista, koska siinä tehtiin paljon voltteja.

Vuonna 1997 aloin treenaamaan capoeiraa Professor Azulãon ryhmässä nimeltä Berimbau e Arte. Heti kun aloin treenaamaan, pelko, jota aikaisemmin tunsin lajia kohtaan, hävisi, ja innostuin capoeirasta todella paljon. Minulla oli kova halu oppia uutta ja päästä lajiin sisälle. Tähän aikaan Cobra liittyi ryhmään ja hän sai vastuulleen aloittelijat, joihin itsekin kuuluin. Cobra oli opettajana rento ja hänen pitämillään tunneilla oli aina todella hyvä energia. Muutama kuukausi sen jälkeen, kun Azulão jätti Beribau e Arte –ryhmän, Cobralle ehdotettiin, että hän jatkaisi ryhmän kanssa. Ryhmässä oli noin 30 oppilasta, mutta kun Azulão lähti, vain viisi oppilasta jatkoi. Nämä olivat Anilson, Gharronne, Ranisson, Françoa ja Cintia – kaikki muut jatkoivat Azulãon kanssa. Hieman myöhemmin Cintia toi Edsonin mukanaan ryhmään. Me treenasimme kuusi tuntia joka päivä. Tämä oli meidän haasteemme; jos joku ei jaksanut, hän sai lähteä. Cobra halusi, että meistä tulisi erittäin hyviä capoeiristoja. Siksi hän opetti meille lyhyessä ajassa hyvin paljon. Capoeirasta tuli meidän jokapäiväinen leipämme ja elämänfilosofiamme. Muutamassa kuukaudessa ryhmämme kasvoi, niin että meitä oli lähemmäs sata oppilasta. Vuoden treenattuani sain ensimmäisen vyöni Mestre Indiolta Cobran järjestämässä Batizadossa. Sen jälkeen treenit jatkuivat normaalisti ja aloimme harjoitella ensimmäistä show’tamme, jota esitimme São Paulo do Portegissa.

Capoeirassa on ihmeellistä energiaa. Jos treenaamisen lopettaa hetkeksi, tulee ikävä capoeiraa ja tätä hyvää energiaa, jonka kokee vain treeneissä ja rodassa. Itse jouduin hankalan elämäntilanteeni takia lopettamaan aktiivisen treenaamisen kahdeksi vuodeksi, kun olin 20-vuotias. Minun piti opiskella ja tehdä töitä, joten capoeiralle ei jäänyt tarpeeksi aikaa. Kokonaan en kuitenkaan voinut capoeiraa poistaa elämästäni: joka perjantai kävin Professor Pequenon Academian rodassa pelaamassa, treenasin välillä iltaisin kavereitten kanssa puistossa ja olin mukana capoeira-esityksissä.

Vuonna 2003 Cobra kutsui minut mukaansa projektiin São Rafael –nimiseen kaupunkiin. São Rafaelissa oli paljon lapsia ja nuoria, jotka lintsasivat koulusta ja kulkivat kaduilla maleksimassa. Tällaiset nuoret sekaantuvat usein huumeisiin ja alkoholiin. Projektin ideana oli saada lapset ja nuoret pois kaduilta capoeiran avulla ja motivoida heitä opiskelemaan. Oludandé-ryhmäämme tuli seitsemän kuukauden projektin aikana 120 oppilasta. Tämä oli erittäin hieno kokemus, mutta jouduimme lopettamaan, sillä me emme saaneet tarpeeksi rahaa, jotta olisimme voineet ostaa ruokaa ja maksaa vuokraa. Projekti jäi kuitenkin elämään kaupunkiin: oppilaamme Pistoleiro jatkoi capoeiran opettamista ja tekee sitä siellä edelleen.

Vuonna 2004 Gharronne kutsui minut, Itan ja Leandron työskentelemään Porto de Galinhasiin. Siellä teimme näytöksiä, joissa esittelimme capoeiraa turisteille ja pidimme heille myös capoeira-tunteja. Perustimme myös Ação  Liberdade –yhdistyksen ja järjestimme vastaavanlaisen lapsiprojektin, jonka olimme järjestäneet São Rafaelissa. Asuin Porto de Galinhasissa puoli vuotta, jonka jälkeen muutin Suomeen.